Korona-aika on tuntunut musertavan näköalattomalta, kirjoittaa omaishoitaja Sari T. Tiiro.
Teksti: Sari T. Tiiro
Valokuva: Heidi Majdahl
MINULLA on yli 18 000 työtoveria. Luku tarkoittaa niitä virallisia sopimusomaishoitajia, jotka ovat työikäisiä.
STM:n raportti Omaishoidon ja ansiotyön yhteensovittaminen (2018) kertoo, että meitä on 42 prosenttia – siis melkeinpä puolet kaikista omaishoitajista!
Olin luullut, että osuus olisi huomattavasti pienempi, koska julkinen keskustelu ja isoimmat otsikot ovat painottuneet huoleen iäkkäistä omaishoitajista.
Olen erittäin työhaluinen. Yksinyrittäjänä olen voinut tehdä suuren osan työstäni kotikonttorissa ja olen pitänyt itseäni muutoinkin työn ja perheen yhteensovittamisen mestarina. Totuus on kuitenkin se, että kahden virallisen omaishoitajavuoteni aikana ansioni ovat romahtaneet.
PITKÄLLE edennyttä Parkinsonin tautia sairastavalla puolisollani on oikeus henkilökohtaiseen apuun, mutta päiväsaikaan tunti jos toinenkin omasta ajastani uppoaa puolison asioihin.
Olenkin löytänyt itselleni trendikkään tittelin: olen tuottaja, joka suunnittelee puolisonsa elämän päivä tai viikko kerrallaan ja vastaa tarvittavien resurssien (lääkkeet, lääkäri- ja terapeuttikäynnit, kuljetukset, avustajan työvuorot, vaipat) saatavuudesta ja riittävyydestä.
Parasta työaikaani ovat myöhäisillat, jolloin flow keskeytyy vain nukkuvan puolison korahduksiin.
OMAISHOITAJUUTENI alussa mainoslause Maailman tärkein työpaikka kuulosti motivoivalta ja olin ylpeä uudesta uravalinnastani. Nyt en enää ole.
Koen, että omaishoitajuus on riistänyt minulta (työ)tulevaisuuden. Jopa psykoterapeutti, jonka luokse ystäväni kannustamana päädyin hakemaan niin kutsuttua toista näkökulmaa, esitti johtopäätöksenään: ”Et ehkä ole kuormittavassa elämäntilanteessasi pystynyt kehittämään ammatillista osaamistasi.”
TERAPEUTTI onnistui vahvistamaan huonommuuden tunteitani, mutta haluan silti ajatella, että hoksottimeni ovat ennallaan ja että olen työkykyinen.
Tosin korona-aika, jolloin puolisoni ei ole puoleen vuoteen päässyt lyhytaikaiseen hoivaan enkä minä ole voinut pitää lakisääteisiä vapaitani, on tuntunut musertavan näköalattomalta. Rakkaudestakin on jäljellä vain riekaleita.
Ainoa asia, josta rohkenen haaveilla, on sieniretki ystävän mökkimetsään.
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja, opettaja ja puolisonsa omaishoitaja.