On kevät 2020. Muuttolinnut ovat saapuneet. Laulaen lentävät sinne tänne. Ihanaa aikaa.
Teksti: Anna Maija Helin
Kuva: Raili Salmi
Yksi tuiki tuntematon taisi tulla muuttolintujen lailla. Se ei laula. Se on pelottava. Sen liikkeet ovat arvaamattomat. Se pitäisi häätää. Myrkkyä sille pitäisi antaa. Mutta mitä myrkkyä?
Tämä peto ei pelkää myrkkyä. Se on näkymätön lentäjä. Se lentää kuin pörriäinen henkilöstä toiseen. Eritoten se rakastaa kiusata vanhoja ja raihnaisia. Se voi viedä jopa hengen. Niin ilkeä se on.
Pidämme ovea takalukossa, mutta peto voi silti livahtaa meille vaikka pipon tupsussa. Kukaan ei täysin tiedä, missä kaikkialla tuo peto piileksii.
Meidät kaksi vanhaa on komennettu pysymään kotona, ettei jouduta pedon hampaisiin. Tuolla pedolla lienee huonot hampaat, koska se halajaa vanhoja ja pehmeitä saaliikseen.
Hyvä meidän on olla kotona. Tuttua on meille tämä kotona oleminen.
Jalat eivät jaksa juosta. Meille tuodaan kauppaostokset ovelle. Kaupungin työntekijä haki lääkkeet apteekista. Siitä vain pillereitä napsimaan ja keittoa litkimään.
Joku tuttu vilkuttaa parvekkeelta.
Uhmakkaina menemme ulos joka päivä. Mykkinä kävelemme tuttujenkin ohi. Eihän sitä tiedä, jos peto istuisi vaikka tuttavan olkapäällä ja tuuli puhaltaisi sen lentoon. Näin yritämme väistellä kaikkia kulkijoita.
Joku tuttu vilkuttaa parvekkeelta. Posteljooni suhahtaa polkupyörällä ohitse ja huutelee tervehdyksen. Kaikkihan meidät täällä tuntevat tai ainakin huomaavat, koska kuljemme etanavauhtia ja rollakin pyörii mukana.
Sukulaisperhe tuli tervehtimään. Pyysivät meitä tulemaan parvekkelle. Pysäköivät auton kadun toiselle puolelle ja nousivat ulos autosta. Lapset tanssivat ja aikuiset vilkuttivat. He olivat niitä hyvänmielen lähettejä.
Puhelin on oiva vekotin. Se luo langattoman yhteyden. Läheisyys toiseen tuntuu, vaikka ei näy. Puhelinlasku nousee, mutta yhteys lämmittää ja antaa ainakin hetken sekä valoa että iloa päivään. Se antaa enemmän kuin maksaa.
Moni samassa talossa asuva kysyy vointiamme ja on valmis auttamaan tarpeen tullen. Kiitos heille.
Koti lienee paras piilopaikka.
Tunnustan, että pelkään koronaa. Se on peto. Olen riskiryhmään kuuluva, puoliso vieläkin enemmän. Hänen puolestaan pelkään.
Elämä on niitannut meidät yhteen. Koti lienee paras piilopaikka meille. Mutta kuinka kauan joudumme olemaan eristyksessä? Arvellaan, sanotaan, että ehkä vasta jouluna olisi turvallista ja lupa kokoontua joulupuurolle sukulaisten kanssa. Nähtäväksi jää.
Tämä korona-aika on tuonut ihmiset läheisiksi toisilleen. Ulkona moni moikkaa tai heilauttaa kättään tervehdykseksi. Sukulaiset ja tuttavat ovat hyvinkin avoimesti kertoneet elämästään tämän viruksen villinä aikana.
Vappuaattona saimme ystävältä lämpimät sydänmunkit. Ne olivat todella lämpimiä, koska hän oli ne juuri paistanut. Keitin kahvit ja nautin miehen kanssa maukkaat munkit. Tämä ystävä toi myöskin kolme ilmapalloa; oranssin, sinisen ja vihreän. Liikutuksen kyyneleet kihosivat silmiin.
Halauksen olisin antanut. Vaan sehän on nyt kielletty.
Yhdessä eteenpäin.
Tuo vaaniva peto saa mielen mustaksi aika-ajoin. Toivottomalta tuntuu moni asia, jota ei voi tehdä.
Tukka saa kasvaa, koska kampaajalle ei voi mennä. Olen saksinut puolison hiukset hänen äidiltään jääneillä välineillä. Eihän siitä hyvä tullut, kun minun käteni pakkasivat kovasti vapisemaan. Mies pelkäsi, että satutan saksineni hänen korviaan. En onneksi satuttanut.
Taloyhtiön pesutupaan en uskalla mennä pedon pelossa. Onneksi kotona on pieni pesukone. Sillä pesen vaikka lakanan kerrallaan. Aikaa on.
Toukokuun alussa pitsapaikka avasi ovensa, ja hain meille pari pitsaa. Tuuli meinasi viedä laatikot käsistäni. Tein syvän kyykyn ja pelastin pitsat. Ohikulkevaa pariskuntaa tämä temppuiluni näytti naurattavan.
Läheisyys antaa voimia ja uskoa tulevaan. Huomisesta en tiedä. Se on sitten huomisen huolia. Yhdessä eteenpäin.
Helsinkiläinen Anna Maija Helin on miehensä omaishoitaja.