Itsemääräämisoikeuteen kuuluu oikeus tehdä (muiden mielestä) järjenvastaisiakin päätöksiä. Mutta missä raja menee?
Henna Nikumaa
Hyvinvointioikeuden instituutti, oikeustieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto
Oma-lehti 4/2020
VOIKO aikuisen itsemääräämisoikeuteen vedota liikaa? Pohdin asiaa Martin tarinan kautta.
87-vuotias Martti asui yksin pienessä puulämmitteisessä omakotitalossa. Hän sairasti Alzheimerin tautia, vaikeaa selkärankareumaa sekä sepelvaltimotautia.
Ollessani kotihoidossa töissä tein Martin luo useita kotikäyntejä. Minun mielestäni hänen kotonaan oli siivotonta. Martti ei huolehtinut hygieniasta eikä juuri laittanut ruokaa vaimonsa kuoltua. Talvisin talo oli erittäin kylmä, sillä vaikean selkärankareuman vuoksi kulku jäistä polkua pitkin halkovajalle jäi usein tekemättä.
KAIKKI ammatillinen osaamiseni kirkui minulle, ettei Martti pärjää enää yksin kotona. Rehellisesti sanottuna olisin halunnut vain kääriä Martin lämpimään untuvatäkkiin ja viedä hänet läheiseen hoivakotiin. Turvaan, lämpimään, puhtaaseen huoneeseen ja terveellisen ruuan äärelle.
Myös Martin kaksi tytärtä, jotka olivat aktiivisesti meihin kotihoidon työntekijöihin yhteydessä, vaativat kuntaa huolehtimaan isästään. He pyysivät meitä puuttumaan tilanteeseen. He jopa kirjaimellisesti syyttivät meitä rakkaan isänsä heitteillejätöstä.
Mutta Martti halusi jäädä kotiinsa asumaan ja vetosi itsemääräämisoikeuteensa.
MARTIN tapaus opetti minulle paljon aikuisen itsemääräämisoikeudesta. Sillä niin kauan, kun henkilö ymmärtää asian kannalta eri vaihtoehdot, osaa arvioida niiden seuraamukset ja kykenee päättelemään tarvittavan ratkaisun, henkilö on riittävän oikeustoimikelpoinen – riittävän päätöksentekokykyinen.
Keskusteltuani Martin kanssa useita kertoja oli minunkin myönnettävä, että kyllä Martti oli vielä päätöksentekokokykyinen. Hän oli itsemääräävä. Martti nimittäin ymmärsi asumisolojensa seuraukset. Hän ymmärsi myös eri vaihtoehtoja – kuten muuttomahdollisuuden.
TEHTÄVÄNI oli jäädä tukemaan Marttia hänen arjessaan. Seurasimme tilannetta ja pyrimme löytämään hänelle tarpeita vastaavia palveluja. Tuimme myös Martin tyttäriä ja ohjasimme heidät omaisten vertaistukiryhmään.
Ymmärsin tyttärien huolta hyvin. He rakastivat isäänsä ja halusivat tälle vain parasta. Heidän oli erittäin vaikeaa ymmärtää, miksi annoin ”heidän isänsä itsemääräämisoikeuden kävellä hänen hyvinvointinsa yli”.
ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUTEEN kuuluu kuitenkin oikeus tehdä typeriäkin ratkaisuja.
Henkilön suojaamiseen tulee ryhtyä vasta silloin, kun hän ei enää itse kykene ymmärtämään päätöksensä merkitystä: hän toimii omien etujensa tai oikeuksiensa vastaisesti tai hänen toimintansa vaarantaa vakavasti oman tai muiden terveyden, omaisuuden tai turvallisuuden.
Suojaamiseen on siis ryhdyttävä, jotta henkilö ei jää heitteille – mutta samalla on muistettava lievimmän mahdollisen keinon periaate.
Kirjoittaja on vanhuusoikeuden tutkija ja yliopisto-opettaja.