Voimavarojen hupeneminen on pelottava uhka, mutta tästä selvitään, omaishoidon kokemusasiantuntija Heidi Suolanko kirjoittaa.
Teksti ja kuvat: Heidi Suolanko
KORONA-AIKA on ollut hyvin mieleenpainuva. Siihen on liittynyt paljon oppia, jännitettä, erakoitumista, pettymyksiä, iloa, huumoria, pienten asioiden huomioimista sekä kiitollisuutta.
Perheessäni on mies, kolme lasta ja kaksi koiraa. Erityislapsen äitinä etäkoulun aloitus oli shokki. Miten selviämme kaikesta? Osaammeko? Tuleeko tunnemyrskyjä ja miten ihmeessä kaikki hoituu?
Ensimmäinen viikko oli uuden ihmettelyä, tunnelma oli kireä kaikilla. Toinen viikko sujui helpommin, ja siitä eteenpäin kaikki tuntui jo rutiinilta.
Nousi vahva tunne, että tästä selvitään.
KOTI ON muuntunut moneksi. Nyt siitä on tullut myös koulu, ruokala, avokonttori, liikuntasali, elokuvateatteri, harrastetila ja kokoustila. Neljä läppäriä on auki samaan aikaan, ja jokainen naputtelee omaa työtänsä.
Myös äidin ja isän roolit ovat muuttuneet. Pääroolini on onneksi äiti, mutta olen nyt myös opettaja, erityisopettaja, kokki, välituntivalvoja, terveydenhoitaja, kuraattori ja siivooja. Osa rooleista luonnistuu hyvin, kun taas osa on täysin epämukavuusalueella. Mutta mitä voit asialle tehdä? Nyt on vain jaksettava ja tsempattava, kyllä tämä joskus päättyy.
KORONAVIRUS EI ole pelottanut, mutta tietämättömyys asiasta on toki mieltä painanut. Mitä jos itse sairastun? Miten se muuttaisi perheen tilannetta? Pelolle en anna tilaa. On vain toimittava parhaalla mahdollisella tavalla ja katsottava, riittääkö se.
Luontoäiti on tarjonnut ihanaa säätä poikkeustilan aikana, ja se on auttanut jaksamaan. Lämpimät ja aurinkoiset säät ovat hellineet, ulkoilua on ollut paljon. Tämä on toiminut pelastusrenkaana. Pihakahvit aurinkoisella säällä on suuri nautinto.
UHKAKSI KOEN voimavarojen hupenemisen. Jo valmiiksi väsyneet omaishoitajat saavat venyä entisestään. Miten joustavia me olemmekaan, kun kykenemme muuntumaan moniin rooleihin ja venymään vielä lisää. Tämä ei ole kehu, vaan pelottavalla tavalla uhka.
Mitä toivoisin tähän poikkeustilaan? Toivoisin, että lasten omaishoitajia olisi huomioitu jotenkin. Miten voisi keventää ja helpottaa tilannetta? Itse olen saanut parhaan tuen vertaiselta.
Pääkaupunkiseudun omaishoitajien henkilöstö on kysynyt vointia ja lähettänyt tsemppausviestejä. Korttikin ilahdutti postin mukana. Nämä lämmittivät mieltä suuresti.
MAHDOLLISUUTENA NÄEN meidän vanhempien ja lasten läheisyyden kasvun. On niin paljon aikaa olla yhdessä ja tehdä kaikkea mukavaa yhdessä. Isommat sisarukset auttavat toisiaan myös koulutöissä. Lautapelejä on pelattu taas enemmän ja urheiltu perheenä.
Tämä aika on tiivistänyt perhettä entisestään. Olen siitä erityisen onnellinen! Lapset ovat oppineet etäkoulussa käyttämään erilaisia tietokoneohjelmia, eli kehittyneet siinä ja itseohjautuvassa opiskelussa.
ONKO TÄMÄ poikkeustilan aika uhka vai mahdollisuus? Molempia. Jokainen voi ainakin jollakin tasolla päättää, miten tämän ajan viettää ja ottaako siitä kaiken erilaisen ilon irti. Haasteita totta kai on, mutta niitä on aina.
Tämä aika opettaa ja avaa silmät monelle asialle. On tullut pakollinen pysähtyminen arkiseen aikataulutettuun menoon.
Musiikki on ollut hyvänä tukena korona-arjessa, ja voimabiisinä on toiminut Apulannan Valot pimeyksien reunoilla.
Voikaa hyvin!