Oma-lehdessä kuilun partaalla on ollut paitsi omaishoitaja myös toimittaja.
Teksti: Ari Liimatainen
Kaikkien aikojen ensimmäisessä Oma-lehdessä 3/2018 omaishoitaja Maria Jukka tiedusteli ”Omaishoitaja, mitä sinulle kuuluu?”
Jukka esitti kysymyksen alun pitäen Pääkaupunkiseudun omaishoitajat ry:n 20-vuotisjuhlassa. Hän tähdensi puheenvuorossaan, että omaishoitajien täytyy oppia puhumaan omasta voinnistaan.
Samaa asiaa painottaa viimeisimmässä numerossa (Oma 4/2020) psykologi, psykoterapeutti Suvi Laru. Omaishoitajan on uskallettava puhua tarpeistaan ja tilanteestaan.
Tosiasioiden lakaiseminen maton alle ei auta ketään.
Ystävällinen sana
Olen toimittanut kymmenen Oma-lehteä tiiviissä yhteistyössä omaishoitajien kanssa. Lehti perustettiin toissa syksynä pääkaupunkiseudun omaishoitajien äänenkannattajaksi, ja palautteen perusteella se on lunastanut paikkansa.
Haastatellessani omaishoitajia olen kuullut uupumuksesta lähes kaikilta. Selviytymistarinoissa taas on toistunut yksi toimiva käsittelytapa: avoimuus ja puhuminen.
Vuosikymmeniä sitten Sirpa Hahnssonin perhe kertoi (Oma 4/2018) muille vanhemmille päiväkodissa, että heillä on lapsi, jonka sairaus ei tartu mutta voi johtaa kuolemaan. Perhe ei piilotellut tosiasiaa, mikä helpotti arkea ja ihmisten suhtautumista.
Korona-aikana elämä ei ole kuin ennen.
Erityislapsen vanhemmat saattavat joutua venymään jaksamisen äärirajoille. Jenni Parkkinen sanoi (Oma 1/2020) iloitsevansa urheiluväen mutkattomasta ja yhteisöllisestä asenteesta. Hän kertoi, että kokonaisvaltainen hyvinvointi vaatii vaikeista asioista puhumista, mutta niitä ei pidä jäädä märehtimään loputtomasti.
Nyt korona-aikana elämä ei ole kuin ennen. Jo yksi ainoa ystävällinen sana – naapurin tai postinjakajan tervehdys – voi piristää mieltä. Keväällä Anna-Maija Helin tunnusti (Oma 3/2020) pelkäävänsä, mutta ihmisten ystävällisyys antaa voimia ja luo uskoa tulevaan.
Vastoinkäymisistä voi olla vaikea puhua
Oma-lehden juttukeikoilla entisten omaishoitajien kertomukset ovat koskettaneet syvästi. Puolisonsa menettäneet kamppailevat hyvin ristiriitaisten tunteiden ja jopa syyllisyydentunnon kanssa.
Ritva Häyry kertoi (Oma 4/2018), että vertaistuki on ollut korvaamattoman arvokasta sekä omaishoidon aikana että sen jälkeen. Hän toivoi, että jokaisella olisi edes yksi ystävä, jonka kanssa voi puhua tunteista. Omaishoitajan pitäisi olla armollinen itselleen.
Äkkiä kaikki on ohi.
Myös Riitta Toivonoja muistutti (Oma 3/2019), että omaishoitajan tulisi elää omakin elämä. Vastoinkäymisistä voi olla vaikea puhua läheisille. Taakan jakamisessa omaishoito- ja potilasjärjestöjen merkitys on korvaamaton.
Omaishoito antoi elämälle merkityksen, mutta puolison kuoltua roolista on päästävä irti. Eristäytyäkään ei saisi. Juhani Santaholma totesi (Oma 2/2020), että yksineläjällä on aikaa pohdiskeluihin. Äkkiä kaikki on ohi. Mitä nyt?
Toinen puhuu aidasta, toinen aidanseipäästä
Olen kirjoittanut Oma-lehteen ja verkkoon lukemattomia juttuja byrokratiasta, pykälistä ja viranomaispäätöksistä. Kuilun partaalla on ollut paitsi omaishoitaja myös kirjoittaja.
Omaishoidon päättäjien kanssa keskustellessa tulee usein sellainen olo, että toinen puhuu aidasta, toinen aidanseipäästä. En oikeastaan yllättynyt, kun puolet kunnista tunnusti THL:n kyselyssä, että valtion omaishoitoon tarkoittama määräraha ei ole vaikuttanut kunnan omaishoitoon. Kaikki eivät edes tienneet siitä.
Byrokratia uuvuttaa omaishoitajan.
Minun on ollut vaikea käsittää, miten helsinkiläisen ja vantaalaisen omaishoitoperheen erilainen tuki ja elämänlaatu voivat olla kiinni kuntarajasta. Niin se on, jokainen kunta taaplaa tyylillään.
Yhteistä tuntuu olevan vain monimutkainen hallintotapa, jopa viranhaltijoiden mielivalta. Yhteiskunnalle omaishoito on halpa hoivamuoto. Meinasin kirjoittaa halpamainen.
Omaishoitaja Jukka Ekholm – yksi kaikkien puolesta – kertoi (Oma 2/2020), että byrokratia uuvuttaa omaishoitajan. Usein kyse on pienistä asioista, jotka näyttelevät suurta roolia arjen pyörittämisessä. Ekholm toivoo kunnan omaishoidon ohjaajilta vähintään neuvottelukykyä. Parhailla on toki sydän paikallaan.
Uutisankkuri Matti Rönkä lohkaisi (Oma 2/2019), että ihmisellä on omaisia – ja sitten on viranomaisia. Omaishoitajalle tätä ei tarvitse selittää.
Kiitos, omaishoitaja
Oma-lehden toimittaminen päättyy minun osaltani näihin muisteloihin. Olen jättämässä viestinnän asiantuntijan tehtävät Pääkaupunkiseudun omaishoitajat ry:ssä ja kiitän sydämestäni kaikkia omaishoitajia juttuideoista, palautteesta ja yhteispelistä. Puhtia urakkaanne!
Muistattehan vastata vuolassanaisesti aina, kun joku ymmärtää esittää kysymyksen ”Omaishoitaja, mitä sinulle kuuluu?”
Painettu Oma-lehti 4/2020 ilmestyy 29.10. Pääkaupunkiseudun omaishoitajat ry:n jäsenet saavat lehden mukana ensi vuoden seinäkalenterin. Ari Liimatainen bloggaa tästä lähin osoitteessa geron.fi